Kuvassa Petrus Palomurto pitsalaatikosta tehty valmistujaislakki päässään.
Paluu synnyinmaahan
Palasin Suomeen kesällä 2020, lähes 24-vuotiaana, vietettyäni siihenastisesta elämästäni Suomessa vain kaksi vuotta. Olin asunut Suomessa ainoastaan elämäni ensimmäisen vuoden ja siviilipalvelusvuoden ollessani 20-vuotias.
Pyrin jatko-opintoihin Helsingin yliopistoon, sillä toivoin pääseväni muuttamaan Suomeen, joka pitkästä poissaolostani huolimatta tuntui edelleen kotimaalta. Jatko-opinnot tuntuivat tuolloin käytännöllisimmältä tavalta saada muutto aikaiseksi. Ensimmäinen koronakevät oli suurta epävarmuuden ja huolen aikaa maailmanlaajuisesti, kuten kaikki tätä lukevat varmasti muistavat. En realistisesti voinut kuvitella ryhtyväni työnhakijaksi juuri tuolloin.
Onnekseni ja isoksi huojennuksekseni pääsin opiskelemaan Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelmaan. Valmistumiseni Glasgow’n yliopistosta tapahtui kokonaan etänä, mutta kotona Brysselissä sain sentään värkättyä pitsalaatikosta valmistujaishatun itselleni. Iloisten uutisten jälkeen paluumuutto ja uusien opintojen aloittaminen ei kuitenkaan ollut kaikilta osin helppoa.
Pandemia haastaa paluumuuttajan
En osaa tarkalleen sanoa, mitä odotuksia tai toiveita minulla oli paluun suhteen. Sen tiedän, että toivoin pääseväni kampukselle mahdollisimman pian, kuten niin monet muutkin. Koronakevään 2020 jälkeen yliopistolta kerrottiin, että paluu lähiopetukseen tapahtuisi pian.
Pandemian jatkumiselle ei kuitenkaan voinut mitään ja kävin koko syyslukukauden 2020 aikana yhden kerran yliopistolla opetustilaisuudessa. Pidin tuolloin esitelmän uuden Ryhmä Hau-elokuvan eettisestä analyysistä. Tilana oli sali, jonka ikkunasta näkyi naapurissa oleva Helsingin Tuomiokirkko. Se tuntui aivan unelta.
Etäopetus ja sen tuoma irrallisuuden tunne voi olla hankalaa kenelle tahansa, mutta erityisen hankalaa siitä teki minulle se, etten tuntenut yliopistoa, sen rakennuksia tai käytäntöjä ollenkaan. Kun palaa jatko-opintoja varten siihen maahan, jonka kansalainen on ollut koko ikänsä ja jossa enemmistön äidinkieli on sama kuin omansa, ei välttämättä osaa hakea sitä tukea ja apua, jota voisi tarvita. En edes tiennyt, mitä kysymyksiä minun kuuluisi kysyä.
“Tukipalvelujen tehostettu tarjoaminen myös ulkosuomalaisille varmasti parantaisi suomalaisten yliopistojen houkuttelevuutta ja pitäisi samalla opiskelijat paremmin kiinni opinnoissaan.”
Suomalaisilla oppilaitoksilla ei aina muisteta sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka puhuvat suomea äidinkielenään, mutta jotka eivät ole koskaan käyneet koulua Suomessa, yliopistosta puhumattakaan. Se on tietysti täysin ymmärrettävää, mutta silti hyvin harmillista. Tukipalvelujen tehostettu tarjoaminen myös ulkosuomalaisille varmasti parantaisi suomalaisten yliopistojen houkuttelevuutta ja pitäisi samalla opiskelijat paremmin kiinni opinnoissaan.
Koen, että oli huomattavasti helpompaa olla vierasmaalainen ja -kielinen opiskelija Glasgow’n yliopistossa, kuin Suomeen paluumuuttanut, muualla kasvanut suomenkielinen opiskelija Helsingin yliopistossa. Glasgow’ssa kaikki kuulivat heti, etten ollut paikallinen (paitsi yksi amerikkalainen, joka jostain syystä kysyi, olenko kotoisin Edinburghista). Siellä ei oletettu, että tuntisin järjestelmän tai tietäisin kaikki paikat. Suomessa tilanne oli monilta osin päinvastainen.
Oma aktiivisuus auttaa sopeutumaan
Mitä olisin siis voinut tehdä toisin? Paluu Suomeen opetti minulle ainakin sen, että mitä aktiivisemmin itse on yhteydessä esimerkiksi omaan oppilaitokseensa ja pyytää tukea, sitä helpommin sitä myös saa. En ennen opintojen alkua tajunnut kuinka erilainen korkeakoulujärjestelmä Suomessa on verrattuna Skotlantiin.
Esimerkiksi Sisu-ohjelmaa, jolla luodaan opintosuunnitelmia, oli erityisen hankalaa käyttää. Sen käyttöä ei helpottanut ollenkaan se, että kaikki opetus tapahtui etänä. Huomasin, että maisterivaiheen opintoja valitessa itse kullakin voi olla melko korkea kynnys avun pyytämiselle esimerkiksi tietoteknisissä asioissa. Suosittelenkin jokaista paluumuuttajaa olemaan yhteydessä omaan oppilaitokseensa jo etukäteen. Kurssien jo alettua on mielessä varmasti tuhat muutakin asiaa kuin se, miten Sisuun saa lisättyä tai poistettua kursseja.
”Sopeuduttuani Suomeen en voisi kuitenkaan enää kuvitella lähteväni täältä pois, en ainakaan lähitulevaisuudessa.”
Kaikesta huolimatta olen todella tyytyväinen, että palasin jatko-opintoja ja niiden jälkeistä elämää varten nimenomaan Suomeen. Ensimmäisenä syksynäni Suomessa opiskelin kulttuurintutkimusta teoreettisista lähtökohdista ja meni oma aikansa, ennen kuin pääsin tutustumaan kotimaan kulttuurintutkimukseen käytännönläheisemmin, muun muassa urheilun ja aktivismin myötä. Sopeuduttuani Suomeen en voisi kuitenkaan enää kuvitella lähteväni täältä pois, en ainakaan lähitulevaisuudessa.
Jos vastaava pandemiatilanne tai muu sisätiloihin lukitseva tapahtuma toistuu vastaisuudessa, suosittelen jokaiselle uudelle opiskelijalle osallistumista uusien iltoihin ja muihin tapahtumiin etänä, sillä vaikka etäperehdytykset ja muut vastaavat voivat tuntua aika nuivilta, vielä nuivempaa on istua sisällä sanomatta kenellekään sanakaan.
Suomi-Seuralla on parhaillaan tekeillä Virta-hanke, joka on erityisesti nuorille ulkosuomalaisille suunnattu digitaalinen alusta. Sen tarkoituksena on mahdollistaa keskustelu ulkosuomalaisten ja paluumuuttajien kesken kaikista heille tärkeistä asioista. Olisin varmasti ensimmäisenä paluumuuton jälkeisenä syksynä hyötynyt vastaavanlaisesta hankkeesta ja odotankin innolla, miten Virta lähtee virtaamaan.
Petrus Palomurto
Kirjoittaja on Brysselin toisen Eurooppa-koulun ja Glasgow’n yliopiston alumni